Mitä yhteistä on polkupyörällä, somella ja stereotypioilla?

Parhaimmillaan stereotypiat ovat ajattelun apuvälineitä nopeaan toimintaan. Esimerkiksi potilaiden diagnosointi terveyskeskuspäivystyksessä vakavien sairauksien poissulkemiseksi potilaiden tyypittely on paikallaan. Yleensä kuitenkin stereotypiat ovat.

Marja Heinonen
Marja Heinonen
Julkaistu 26.09.2017

bicycle-basket-2702402_1920.jpg

Parhaimmillaan stereotypiat ovat ajattelun apuvälineitä nopeaan toimintaan. Esimerkiksi potilaiden diagnosointi terveyskeskuspäivystyksessä vakavien sairauksien poissulkemiseksi potilaiden tyypittely on paikallaan. Yleensä kuitenkin stereotypiat ovat jotain ikävää. Ne ovat usein vääristyneitä yksinkertaistuksia.

Huonoksi ne kääntyvät silloin, kun väärässä paikassa ihmisiä laitetaan samaan muottiin. Esimerkiksi vanhukset, yritysjohtajat tai hyvin ajankohtainen keskustelun kohde - maahanmuuttajat, ovat paljon monimuotoisempi joukko ihmisiä kuin niitä koskevat stereotypiat määrittävät.

Stereotypiat ovat yleensä haitallisia, koska ne ovat laiskan ajattelun apuvälineitä. Mieli haluaa mennä sieltä, mistä aita on matalin, jos emme vaadi siltä enempää.

Kiire ja nopean reagoimisen tarve ovat aikamme tavaramerkkejä ja molemmat vievät mieltä helposti oikoteille. Myös stressi yksinkertaistaa ajatteluamme ja vahvistaa entisestään yksiviivaista ja luokittelevaa ajattelua. Stereotypiat houkuttavat.

Halo-efekti ei ole vain ilmakehän optinen ilmiö, jossa auringonsäteet taittuvat ilman jääkiteistä. Psykologiassa se kuvaa sitä, kun ihminen mielellään niputtaa lähtökohtaisesti toisiinsa liittymättömät asiat yhteen. Esimerkiksi yleisesti pidetään silmälaseja käyttäviä ihmisiä fiksuina. Tai kookkaita ihmisiä hyvinä johtajina. Viime päivien some-keskustelusta päätellen monet vetävät yhtäläisyysmerkin tumman ihonvärin ja terrorismin välille.

Koska oma mielemme on monin tavoin kehno, pitäisikö meidän luottaa asiantuntijoihin? Ehei, heidänkin arvionsa ovat monimutkaisissa asioissa usein vinoutuneita. Kokeneet röntgenlääkärit arvioivat tutkimuksessa keuhkoröntgenkuvat joko “normaaleiksi” tai “epänormaaleiksi”. Jonkin ajan kuluttua heitä pyydettiin tekemään arvio uudestaan. Radiologit tekivät itsensä kanssa ristiriitaisia ratkaisuja peräti 20% tapauksista. Miksi? Meihin kaikkiin - myös asiantuntijoihin - vaikuttavat satunnaiset ympäristötekijät. Lisäksi asiantuntioita vaivaa usein harha, että he tietävät asiasta enemmän kuin toiset ja ujuttavat “hiljaisen tietonsa” arvioihinsa. Tiedon, joka ei aina pidä paikkaansa.

Entä pelastaako internet meidät stereotypioilta? Ehkä, sillä netissä on tarjolla stereotypioita torjuvaa tietoa lähes asiasta kuin asiasta. Maailma voi muuttua sen myötä monivivahteisemmaksi. Mutta paradoksaalisesti netti voi tehdä maailmastamme myös entistä tiiviimmän stereotypiasiilon. Netistä voit poimia vain maailmankuvaasi vahvistavaa tietoa. Somessa sinulla on valta valita, kenen mielipiteitä kuuntelet, ketä peukutat tai mistä tykkäät. Voit kaventaa tai laajentaa ajatteluasi.

Nyt siihen polkupyörään. Geneettinen perimämme varmasti aikoinaan monipuolistui ja siinä sivussa maailmankuva avartui, kun kylän pojat pääsivät polkupyörällä naapuriseudulle morsiamen hakuun. Saako digimedia meidän “pyöräilemään” entistä useampaan suuntaan niin kumppanin kuin viisauden hakuun? Vai ollaanko palaamassa lähtöpisteeseen eli vain oman kylän väen kanssa seurusteluun?

Ajattelumme tarvitsee apuvälineitä nopeaan toimintaan niin somessa kuin sotessa. Kannattaa kuitenkin ymmärtää, millon mieli menee metsään. Niin yksilönä kuin yhteiskuntana.

Polkupyörällä pääsee yhä pitkälle, jos mieli on avoin. Mutta ojat ovat vaarallisen lähellä.

Kolumni on alunperin julkaistu Aamulehdessä 3.9.2017